Voiko tekoäly ymmärtää huumoria ?

Mitä tarkoittaa, että kone "ymmärtää" huumoria? Tämä kysymys tutkii, voiko tekoäly käsittää leikkisät, sosiaaliset ja usein kulttuurisesti maadoitetut signaalit, jotka tekevät vitseistä, sanaleikeistä tai absurditeeteista hauskoja. Se kysyy myös, voivatko koneet siirtyä pelkästä kaavamaisuuden tunnistamisesta tuottamaan huumoria, joka resonoi aitona ihmiskokemuksen kanssa. Vastaus vaikuttaa siihen, miten suunnittelemme seuralaisia, luojia ja viestijöitä tekoälyn aikakaudella.

Background

Luonnollisen kielen käsittelyn ja kognitiotieteen tutkimuskirjallisuudessa humoristisen ymmärtämisen katsotaan olevan kyky tunnistaa, tulkita ja tuottaa humoristista sisältöä sosiaalisten ja kulttuuristen vihjeiden havaitsemisen kautta ennemmin kuin mekaanisten assosiaatioiden varaan rakentuen. Tätä kykyä oletetaan parantavan ihmisen ja koneen välistä vuorovaikutusta, viihdettä sekä jopa sosiaalista yhteenkuuluvuutta mahdollistamalla koneiden osallistumisen humorin usein vaatimaan yhteistyöhön perustuvaan, kontekstiriippuvaiseen merkityksen rakentamiseen. Mahdollisia sovelluksia ovat jutustelukykyiset chatbotit, automaattinen vitsien generointi sekä apuvälineet komedian kirjoittajille.

Nykyiset tekoälyjärjestelmät hyödyntävät pääasiassa suuria tekstikorpuksia hyödyntävää kaavamallien tunnistusta. Nämä järjestelmät voivat tunnistaa vitsejä tai täydentää loppupillereitä paremmin kuin sattumaa käyttäen esimerkiksi Joke Explainer -tehtävässä tai New Yorker Caption Contest -kilpailussa. Niiden suorituskyky perustuu kuitenkin tyypillisesti pinnallisiin piirteisiin, kuten sanaleikkeihin, yleisiin loppupillerimalleihin tai tilastollisesti yleisiin vitseille ominaisiin rakenteisiin, eikä niillä ole kykyä ymmärtää syvempiä kognitiivisia tai sosiaalisia mekanismeja, jotka tekevät humorista merkityksellistä ihmisille. Esimerkiksi malli voi tunnistaa sanaleikin "hauskaksi" sanojen päällekkäisyyden perusteella, mutta se ei usein kykene selittämään, miksi sanaleikki murtaa odotuksia tai heijastaa jaettua kulttuurista kontekstia. Järjestelmät kamppailevat edelleen uudenlaisten, absurdien tai kulttuurisesti spesifisten humorististen ilmaisujen kanssa, jotka vaativat hienovaraisen maailmantiedon, pragmatiikan päättelyn sekä tunneherkkyyden. Näin ollen nykyajan tekoälyhumin on parhaimmillaankin apuna toimivaa – tukemassa kirjoittajia ideoinnissa, käsikirjoitusten editoinnissa tai varianttien generoinnissa – mutta se ei kykene itsenäisesti tuottamaan humoristista sisältöä, jota ihmisyleisö pitäisi aidosti hauskana omilla ehdoillaan.